Täytyy sanoa, että opettajana olemisen parhaita hetkiä on, kun näkee oppilaan, jolla on haasteita, onnistuvan. Tällä kertaa oppilas yllätti sekä opettajan että varmasti erityisesti itsensä. Syksyn lähtötasokoe oli mennyt melko lailla penkin alle ja tukea oppimiseen tässä on suunniteltu erityisopen kanssa. 

Samaan aikaan aineissa on menty eteenpäin ja ensimmäinen jakso saatu loppuun ja koekin tehtyä. Kun tarkastin kokeita, olin tyytyväinen, kun koko luokalla koe oli mennyt erityisen hyvin. Usean muunkin lähtötasot olivat kaiketi kesäloman aikaan saamaa unohdusta ja nyt oli taas rytmi päällä. Mutta tämä tietty oppilas ylitti kaikki omat aiemmat arvosanansa ja sai lähes täydet pisteet. Tunsin itseni erityisen onnistuneeksi!! Ja olin äärimmäisen iloinen oppilaan omasta onnistumisesta. 

Ehkä joku päivä tulee vähän takapakkia jossain, mutta tällainen palkitsee. Ilo on yhteinen ja tästä on hyvä jatkaa. Kannustakoon tämä onnistuminen oppilasta yrittämään jatkossa niissä suuremmissa haasteissa, jotka vielä ovat edessä. Ja iloa kaikille muillekin!!

Neljä viikkoa on jo koulua käyty! Tuntuu toisaalta, että ikuisuus ja toisaalta, että juurihan tässä aloitettiin eikä vielä ole päästy mihinkään. No, onhan tässä jo opittu kaikenlaista, mutta paljon on ollut muuta ylimääräistäkin. 

Totesin tässä menneellä viikolla, että anteeksiantaminen voi olla melko hankalaa joillekin. Oman luokan tuntien lisäksi pidän liikuntaa  naapuriluokalle. Siellä oli sitten tilanne päällä tunnilla, joka jäi minulta näkemättä. Tunnin loputtua eräs tyttö tuli kertomaan, että hänen hyppyään oli buuattu ja kertoi kuka oli huutojen takana. Kun selvittelin tilannetta kyseisen henkilön ja tämän tytön kanssa, niin selkis, että tyttö, jota oli buuattu, oli kaksi vuotta sitten vääntänyt buuaajan sormea erittäinkin kipeästi. Onhan tuo iso asia, en sitä kiellä. Mutta onhan tilanteesta jo kaksi vuotta aikaa!!! Ja tilanne oli silloin selvitetty eikä isompaa vahinkoa ollut tullut. Joskus vain pyörittää näiden "ongelmien" kanssa päätä ja miettii kuinka paljon helpompaakin elämä voisi olla. Jos vain antaisi anteeksi ja unohtaisi. 

Sanonta aika parantaa haavat ei kyllä tunnu pätevän kovinkaan hyvin. Kun näitä pieniä ja isoja juttuja selvittelee, niin jatkuvasti nousee pintaan se, että "mutta se sanoi/teki mulle niin". Kun kysyn "milloin?", selviää, että viime vuonna, toissa vuonna, kauan sitten... 

Joo, eihän tämä ole vain lasten asia. Kyllähän me aikuiset olemme siitä mallina ja jos pidämme vihaa yllä emmekä anna anteeksi ja aina riitatilanteissa kaivamme kaikki vanhat asiat esiin, niin eihän se ole ihme, jos sitten lapsetkin. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä -sanotaan. Se lienee melko totta, joskin isot olemme me aikuiset. 

Puhuimme luokassa työrauhasta ja mahdollisista sanktioista. Eräs poika sanoi sitten "sä et varmaan tykkää meistä yhtään, ku me ei olla hiljaa". Hmm.. tuota samaa olen kuullut joskus toisaaltakin. Kysyin vasta kysymyksen. "Jos lapseni toimii vastoin antamaani ohjetta, mitä luulet, rakastanko vai enkö häntä sen jälkeen?" Poika vastasi "Et sillä hetkellä." Olin melko yllättynyt tuosta vastauksesta. Kerroin hänelle ja koko luokalle, että rakastan lastani ihan yhtä paljon tekipä hän mitä hyvänsä. Tekoista en aina pidä, mutta teko ja henkilö ovat kaksi eri asiaa. Samalla kerroin heille miten upeita lapsia he kaikki ovat, vaikka eivät aina hiljaa olekaan. Kukapa meistä käyttäytyisi aina niin kuin pitäisi ja oiisi parhaaksi. Mutta henkilöinä pidän heistä kaikista! Ja se on totta. Luokastani olen äärimmäisen kiitollinen. He ovat kerrassaan mahtavia, täynnä ajatuksia olevia lapsia, jotka pohtivat ja etsivät rajoja ja rakkautta. Etuoikeus olla heidän kanssaan. Toivon vain, että jokainen heistä saa kokea olemassa olonsa tärkeyttä ja persoonasa upeutta ja hyväksyntää myös kotona ja vapaa-ajalla lähipiirissä. Se, jos mikä on tärkeää. 

Tällaisin ajatuksin tällä viikolla. 

Edellisestä kirjoituksesta on todellakin kulunut aikaa. Kevään tein yksittäisiä päiviä eri kouluilla ja muutenkin kevät oli niin hurjaa vilskettä ja menoa, että en ehtinyt päivittämään tänne blogia. Selkeästi enemmän asioita nousee esille, kun sijaisuus on pidempi ja yhdessä paikassa. Silloin oppii tuntemaan lapsia ja myös sattuu ja tapahtuu enemmän. 

Aloitin tänä syksynä pidemmän sijaisuuden nelosluokassa hyvän matkaa pois pääkaupunkiseudun vilskeestä. Koulua voi kyllä ihan hyvillä mielin kutsua maaseutukouluksi ja sen mukainen on tunnelma ja lasten olemuskin. Lasten elämä vain näyttää olevan monta astetta rauhallisempaa ja levollisempaa. Ja vaikka kiirettä itse työssä pitää eikä minuutit ja tunnit ole yhtään sen pidempiä siellä kuin keskustan vilskeessä, niin kokonaisuutena meno on levollisempaa ja jollain lailla antaa mukavan vastapainon, vaikka työmatka onkin pitkä. 

Koulu alkoi elokuun puolivälissä ja tässä ensimmäiset pari viikkoa on mennyt kaaoksen kuriin saattamiseen ja luokkaan tutustumiseen. Pikkuhiljaa alkaa kaaos mielessä ja open työpöydällä tasoittumaan ja asiat alkavat olla jonkinlaisessa järjestyksessä muuallakin kuin paperilla. Vielä pientä säätöä on, mutta kokonaisuus alkaa olla hallussa ja lasten nimet muistissa. Jonkinlaista syksyn suunnitelmaakin olen jo saanut kasaan eikä enää mennä päivä kerrallaan, vaan jo vähän suurempia kokonaisuuksia suunnitellen. Huoh! Jos joku olisi kertonut millainen punnerrus tämä koulun aloitus on, olisin edes hieman osannut varautua siihen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun aloitan luokan kanssa uuden lukuvuoden. Olen kyllä päättänyt sekä syys- että kevätlukukautta ja saattanut katrasta lomille useampaan kertaan, mutta tästä ei kyllä ollut mitään käsitystä. Rehtori kysyi pari viikkoa ennen koulun alkua, että mahtaako jo jännittää. Minä siihen kylmänrauhallisesti, että ei jännitä ja että kyllä tästä selvitään. Mahtoi naureskella mielessään, että kun vain tietäisit. Ensimmäinen viikko meni melkoisessa sumussa ja vielä seuraavan viikon alkukin. Kaikki oli uutta, ei vain oppilaat. Tuntui, että joka päivälle oli niin paljon muistettavaa, että niiden muistamiseen tarvitsi kasan paperia ja sitten kaikki jo unohtuikin, kun papereita oli liian monta. Muistilappurivi oli pitkä. Onneksi olen elämässä oppinut vähän hölläämään ja antamaan armoa itselleni. Päätin jättää sen armottoman täydellisyyden tavoittelijan kesälomille ja mennä eteenpäin omana itsenäni virheineni ja puutteineni, mutta myös vahvuuksineni. 

Luokka on kaikkinensa oikein mukava. Oppilaita on paljon, mutta he jakaantuvat melko lailla tasan. Ja vaikka vilskettä riittää, niin pahuutta ja ilkeyttä luokassa ei ole. Tiukka joutuu olemaan ja joskus juttu karkaa käsistä, mutta silti nämä tuntuvat varsin viattomilta verrattuna joihinkin nelosluokkiin aimo loikan lähempänä Helsinkiä. Ei kuulu v-tä eikä p-tä, vaikka kuinka löisi varpaan kiveen. Muutenkaan ei olla heti kurkussa kiinni eikä nyrkit pystyssä. Juu, kyllä siellä kiusata osataan ja vaikka vasta kolmisen viikkoa on takana, niin jo on mietitty useampaan kertaan mitä toisen kunnioittaminen on ja miten luokkahenkeä rakennetaan ja mitkä asiat olivatkaan tärkeitä, että kaikilla olisi luokassa hyvä olla. Nuohan nyt on niitä perusasioita, joita kerrataan ja opetellaan jokaisessa luokassa vielä pitkään. 

Tästä siis lähtee syksyni käyntiin ja katsellaan miten se tässä etenee. Tämä kausi on itselleni todellinen haaste ja kasvun paikka. Kyseessä ei varsinaisesti ole sijaisuus, sillä en ole jonkun sijaisena, joka tulisi takaisin. Olen luokanopettajana ja vastaan tästä luokasta. Kun olen mennyt pidemmäksi aikaa sijaiseksi aiemmin, olen mennyt aina luokkaan, jossa on ensin aloittanut joku toinen ja jäänyt sitten pidemmälle lomalle erinäisistä syistä. Mutta nyt olenkin minä se, joka määrään marssitahdin. Teen tästä vuodesta itseni ja oppilaiden näköisen. Ja se antaa positiivista jännitystä tähän koko työhön. Taas jotain mitä en ole vielä tehnyt, mutta juuri nämä pitävät minut elossa ja antavat myös onnistumisen iloa. 

Kiitos, kun liityit seuraan ja toivottavasti pysyt mukana. :))

Jup, niin voi sanoa eilisestä ja vieläpä osoittautui, että se mitä aamu lupasi, tuli päivän aikana toteen.

Luokassani on eräs poika, joka pitää huolen luokan sekottamisesta aika ajoin. Hän voi olla hyvin mukava ja ystävällinen, mutta myös hyvin loukkaava ja ylimielinen niin halutessaan. Hän ei pidä ohjeistuksesta ja omalla rennolla olemuksellaan kumoaa ne hyvin helposti ja osoittaa, etteivät ne häntä koske. Lisäksi hänessä on energiaa pienen kylän verran, joten aina silloin tällöin sattuu ja tapahtuu. Kun kaiken lisäksi on vielä melko äkkipikainen, jos oikeasta napista painaa..

No, tulevat pikkujoulut luokassa olivat häneltä katkolla hyvin epäkunnioittavan ja epäasiallisen käytöksen vuoksi. Ja hän osoitti hyvin selvästi, että nuo  pikkujoulut eivät voisi häntä vähempää kiinnostaa. Että hän menisikin mieluummin tekemään tehtäviä kuin olisi luokan kanssa pelailemassa ja pitämässä hauskaa. Aikuisena noiden uhoamisien taakse on helppo nähdä, mutta annoin hänen olla omassa kuplassaan.

Torstai aamuna kouluun saapui sitten hyvin nöyrä, ystävällinen, asiallinen, iloinen poika. Hän tuli suoraan luokseni ja sanoi ensimmäisenä "Pyydän anteeksi eilistä ylimielistä ja epäasiallista käytöstäni. Jos tänään päivä menee hyvin, onko tuota pikkujouluhyllytystä mahdollista purkaa?" Katsoin häntä ja hymyilin mielessäni, epäuskoisestikin. Sanoin, että katsotaan päivä ja puhutaan asiasta ennen kotiin lähtöä. MItään en kuitenkaan luvannut, vain jutella päivän päätteeksi.

Koko päivän luokassani hänen osaltaan oli täysi työskentelyrauha. Hän osallistui tunteihin aktiivisesti. Huomasin, että hän noudatti jokaista perusasiaa olinpa paikalla tai en. Seurasin häntä etäämmältä ruokalassa ilman, että hän tiesi minun olevan paikalla. Samoin luokassa, kun jätin heidät joksikin aikaa hiljaiseen työskentelyyn.

No, hän sai luvan tulla juhliin varoituksella, että mopo ei karkaa käsistä. Mutta oikeastaan tämä tekee minut enemmän surulliseksi kuin iloiseksi. Olin iloinen, että näin hänen kykenevän rakentavaan ja asialliseen käytökseen. Surulliseksi tekee se, että miksi näin fiksu ja itsensä hillitsemään kykenevä haluaa laittaa kaiken sen penkin alle ja ottaa itselleen merkintöjä käytöshäiriöstä ja istua jälki-istunnoissa isommista rikkeistä. Onko se huomiohakuisuutta? Vai mitä se on? Kun porkkana on riittävän iso, käytös pysyy aisoissa. Mutta eikö meissä jokaisessa pitäisi olla sisäinen "porkkana" ohjaamassa käytöstämme toisten kunnioittamiseen. Ei hyvää käytöstä pitäisi ostaa. Ei sitä kyllä saada rankaisemallakaan, mutta siksipä päätin palkita hänen käytöksensä. Vaikka toisaalta se oli juuri se mitä hän halusi ja sai. No, olisiko auttanut jättää hänet pois juhlista vaikka hän käyttäytyi hyvin? En usko. Se olisi kallistanut laivan toiseen suuntaan vielä pahemmin. Nyt hän kuitenkin näki, että hyvällä käytöksellä on hintansa ja armo pelaa arjessakin, kunhan asiat selvitetään ja puhutaan selväksi. 

 

Tässä eräänä päivänä olin melko epätoivoinen luokkani suhteen. En tiedä muista sijaisista, mutta itse ainakin peilaan tietyllä tavalla luokan käyttäytymistä itseeni. Mitä tekisin toisin? Miten osoittaisin heille välittäväni heistä yksilöinä? MIten ohittaisin joidenkin jatkuvan häirinnän ja saisin positiivisen viestin negatiivisen viestin sijaan menemään perille? Kuinka paljon asioista itseasiassa menee perille ja paljon haihtuu taivaan tuuliin. 

Tuona samaisena päivänä istuimme nuorimman, nyt jo peruskoulua päättävän, tyttären kanssa ruokapöydän äärellä. Keskustelimme erilaisista asioista. Hän on melko temperamenttinen luonteeltaan. Yhtäkkiä hän kääntyi puoleeni ja sanoi, "Minä olen kyllä ollut melkoinen haaste teille." Keskustelimme jonkin aikaa siitä miten lapsemme ovat meitä kasvattaneet aikuisuuteen ja miten heidän kanssa kasvaminen on ollut meidän kasvua myös. Sitten hän sanoi, "Olen niin kiitollinen, että olette asettaneet minulle tiukat rajat silloinkin, kun en ole halunnut. Olen kiitollinen siitä, että te olette olleet vanhempani. Että olette rakastaneet ja olleet tiukkoja. Mitähän olisin, jos rajoja ei olisi ollut. Varmaan olisin yksi ongelmanuorista." 

Katsoin häntä kyyneleet silmissä. Nuo sanat olivat enemmän kuin saatoin pyytää tuossa itsetutkiskeluni hetkellä. Ja hän puhui sanoja, jotka osoittivat, että hän tunsi itseään 15-vuotiaaksi melko hyvin. Olin kiitollinen siitä, että ympärilläni oli ollut ihmisiä tukemassa ja ohjaamassa vanhemmuuteen silloin, kun lapset olivat pieniä. Omat eväät eivät olisi riittäneet kovin pitkälle. Olin kiitollinen myös siitä, että jostain käsittämättömästä syystä olin ollut vastaanottavainen tuolle ohjaukselle, vaikka välillä olenkin melko jääräpää ajatellen olevani oikeassa. 

Joten tämä lyhyt keskustelumme rakensi minua taas kohtaamaan haasteita luokassa. :) Nämäkin lapset ovat rakastettavia, arvokkaita, tärkeitä. Heidän jokaisen elämällä on tarkoitus ja päämäärä, edeltäsuunniteltu, kuten meillä jokaisella. Olipa näiden yksilöiden käytös millainen tahansa, niin joka päivä haluan nähdä heidät yksilöinä ja tärkeinä sellaisina. 

Tänään aamusta tulin pitämään naapuriluokalle joka viikkoista kuvistuntia. Ideat oli kyllä taas ihan kadoksissa enkä ole mitenkään vahva kuvisopettaja kaikella tietämyksellä varattuna. Enemmänkin lasten kanssa siinäkin kasvanut. He kaikki ovat tosi taiteellisia, kun isäni oli. Nojaan välillä heidän ajatuksiinsa ja ideoihinsa. Tänään tosin en sitäkään ehtinyt.

Aloimme tehdä takka-töitä kuvistöinä viidennen luokan kanssa. Olimme tehneet jonkin aikaa, kun yksi oppilaista kääntyi puoleeni ja sanoi, "Ootsä meillä kevääseen asti, siis kesälomaan asti?" Sanoin että sijaisuuteni ei jatku sinne asti ja että opettaja, jota sijaistan, on tulossa takaisin jo aiemmin. Useampi oppilas sanoi yhteen ääneen, "Oot parempi kuin meidän oma kuvisope. Tuu meille kevääksi kuvisopeksi." :) Olihan se mukava kuulla, vaikka luulen, että taitoni eivät tässä olleet ne arvostetuimmat, vaan se, että en ole vaatimassa joka pientä yksityiskohtaa vaan enemmän annan vapauksia omaan luovuuteen. Mutta toisaalta luokka piirtää taitavasti ja tekevät hyvää työtä. Mutta tällaisin palauttein tänä aamuna. :)