Jostain syystä nämä pidemmät vapaat koituvat aina ensimmäisen päivän tappioksi, kun palataan kouluun. Ei kaikkialla, sen verran olen sijaisuuksia tehnyt, mutta tässä nykyisessä luokassa kyllä. No, ei kaikkien kohdalla täälläkään, onneksi. Henkinen asennoituminen on hyvä aloittaa jo edellisenä iltana. Ja jotenkin sitten kun ensimmäisen päivän kasaa kokoon, niin seuraavat päivät helpottaa taas. Onneksi viikonlopulla ei ole samaa vaikutusta.

Tänään kouluavustajani (no, ei hän joka tunti ole apunani, joten ihan häntä omista ;) ) oli luokassa itsekseen hetken ja kun päivä oli tosi levoton ja yksi oppilas joutui välitunnilla kiusaamisen kohteeksi (sitä olin selvittelemässä), niin hän otti esiin tämän taannoin fb:ssäkin kiertäneen opetusmetodin aiheesta. Eli että oppilaille annettiin valkoiset paperit ja he rypistivät sen, talloivat sitä, hankasivat lattiaa vasten ja tekivät kaikkea muuta paitsi leikkelivät tai repivät palasiksi. Sen jälkeen opettaja / tässä tapauksessa kouluavustajani pyysi avaamaan paperin ja katsomaan miltä se näytti. Se oli likainen ja ryppyinen kaikin puolin. Kouluavustajani pyysi pyytämään anteeksi paperilta. Mikä oli vaikutus? MIkään ei muuttunut paperissa, vaan se oli edelleen likainen ja ryppyinen. Viesti on se, että kiusatun sisin on myös rikottu eikä anteeksipyyntö korjaa sitä eheäksi jälleen. 

Yksi pojista, joka tänään oli ollut osallisena tuon yhden kiusaamisessa, hermostui asiasta ihan oudosti. Hän otti paperin ja vannomalla vannoi saavansa sen sileäksi jälleen. Kouluavustaja näytti hänelle puhdasta uutta paperia ja sanoi, että tällaiseksi et sitä voi tehdä. Mutta poika haki takahyllystä pinon paksuja kirjoja, latoi ne paperin päälle ja meni vielä itse tuon kirjapinon päälle. Hän vannomalla vannoi, että paperista tulisi parempi kuin alkuperäisestä.

Tuon jälkeen poika osoitti karkeaa epäkunnioitusta sekä minua että kouluavustajaa kohtaan. Kun kouluavustaja vielä puhui vertauksesta ja siitä, että sisin todella on rikki kiusaamisen jälkeen, poika uhitteli hänelle. Lopulta kouluavustaja sanoi, että hän oli kiusattuna 6 vuotta itse. Ja tietää mitä se on ja millaista jälkeä se tekee ja miten siitä on vaikea päästä eteenpäin. Se oli kuin suurempi isku tuon pojan kasvoille. Hän ei sen jälkeen tehnyt tunnilla mitään eikä puhunut tai vastannut puhuttaessa. Jäin hämmästyneenä katsomaan häntä ja miettimään mihin oman sisimmän haavaan tuossa pojassa tämä kaikki osui. Hän on kovis, tosin melko rehellinen sellainen. Sillä tarkoitan, että hän tunnustaa tekonsa melko helposti, mutta vaatii sitten toisilta samanlaista ehdotonta rehellisyyttä mitä oikeasti tapahtui. Hän ottaa totuuden nimissä oikeuden puhua asioista, jotka eivät ole edes hänen omiaan. 

Edelleen mietin hämmästyneenä hänen reaktiotaan. Olkoonkin, että koko päivä oli hänen ja muutaman muun osalta varsin sekavaa ja vailla keskittymistä. Tosin päivä itsessäänkin kielten tunteja lukuunottamatta oli varsin vapaamuotoista kuvistunteineen jne. 

Täällä nyt sitten istun ja vahdin yhtä jälki-istunnossa. Ja monta istuntoa vielä edessä ennen joululomaa. Huoh. 

Toinen pohdinnan aihe on ollut, että miten palkita nämä luokassa hyvinkäyttäytyvät. Isossa luokassa vajaa kymmenen hallitsee tuota ikävien asioiden listaa ja loput asettuvat sinne neutraalin ja positiivisen välille. Täydellisyyttä tässä joukossa sen enempää kuin muissakaan lapsissa en toki hae. Mutta jotenkin tuntuu, että nykykäsitys keskittymisestä ja työrauhan antamisesta toisille on täysin kadoksissa. Että vanhemmatkin katsovat, että lapselta vaaditaan liikaa, kun hänen odotetaan malttavan kuunnella opetusta ilman omia kommentteja. 

Tässä eräänä päivänä toisella luokalla oli yhdet kenraaliharjoitukset. Lapset olivat pukeutuneet juhlavaatteisiin. Vanhemmat olivat katsomassa tuota hetkeä. Opettajan johdolla harjoiteltiin viime silauksia. Eräs oppilas makoili lattialla, ilveili, kiipeili joka paikkaan ja hädin tuskin teki mitä opettaja ohjasi tekemään eli omaa suoritustaan esityksessä. Opettaja sai sitten seuraavana päivänä äidiltä viestiä, että olipa ihana miten hyvin lapsi oli käyttäytynyt noissa harjoituksissa. Auts! Tulee kyllä mieleen, että mitä tilannetta ja lasta onkaan seurattu vai onko oikeasti niin, että joidenkin vanhempien silmillä on silmälasit, jotka näyttävät vain sen mitä halutaan nähdä ja pyyhkivät loput pois. Ajatus joidenkin oppilaiden pyytämisestä luokkaan seuraamaan lastensa olemista luokassa sai kyllä ihan uuden merkityksen ja näkökulman. Taidan miettiä asiaa vielä ja jättää sen sinne mietintä myssyyn. 

Tällaisin ajatuksin tänään. Jälki-istunto suoritettu, siispä kotiin.