Edellisestä kirjoituksesta on todellakin kulunut aikaa. Kevään tein yksittäisiä päiviä eri kouluilla ja muutenkin kevät oli niin hurjaa vilskettä ja menoa, että en ehtinyt päivittämään tänne blogia. Selkeästi enemmän asioita nousee esille, kun sijaisuus on pidempi ja yhdessä paikassa. Silloin oppii tuntemaan lapsia ja myös sattuu ja tapahtuu enemmän. 

Aloitin tänä syksynä pidemmän sijaisuuden nelosluokassa hyvän matkaa pois pääkaupunkiseudun vilskeestä. Koulua voi kyllä ihan hyvillä mielin kutsua maaseutukouluksi ja sen mukainen on tunnelma ja lasten olemuskin. Lasten elämä vain näyttää olevan monta astetta rauhallisempaa ja levollisempaa. Ja vaikka kiirettä itse työssä pitää eikä minuutit ja tunnit ole yhtään sen pidempiä siellä kuin keskustan vilskeessä, niin kokonaisuutena meno on levollisempaa ja jollain lailla antaa mukavan vastapainon, vaikka työmatka onkin pitkä. 

Koulu alkoi elokuun puolivälissä ja tässä ensimmäiset pari viikkoa on mennyt kaaoksen kuriin saattamiseen ja luokkaan tutustumiseen. Pikkuhiljaa alkaa kaaos mielessä ja open työpöydällä tasoittumaan ja asiat alkavat olla jonkinlaisessa järjestyksessä muuallakin kuin paperilla. Vielä pientä säätöä on, mutta kokonaisuus alkaa olla hallussa ja lasten nimet muistissa. Jonkinlaista syksyn suunnitelmaakin olen jo saanut kasaan eikä enää mennä päivä kerrallaan, vaan jo vähän suurempia kokonaisuuksia suunnitellen. Huoh! Jos joku olisi kertonut millainen punnerrus tämä koulun aloitus on, olisin edes hieman osannut varautua siihen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun aloitan luokan kanssa uuden lukuvuoden. Olen kyllä päättänyt sekä syys- että kevätlukukautta ja saattanut katrasta lomille useampaan kertaan, mutta tästä ei kyllä ollut mitään käsitystä. Rehtori kysyi pari viikkoa ennen koulun alkua, että mahtaako jo jännittää. Minä siihen kylmänrauhallisesti, että ei jännitä ja että kyllä tästä selvitään. Mahtoi naureskella mielessään, että kun vain tietäisit. Ensimmäinen viikko meni melkoisessa sumussa ja vielä seuraavan viikon alkukin. Kaikki oli uutta, ei vain oppilaat. Tuntui, että joka päivälle oli niin paljon muistettavaa, että niiden muistamiseen tarvitsi kasan paperia ja sitten kaikki jo unohtuikin, kun papereita oli liian monta. Muistilappurivi oli pitkä. Onneksi olen elämässä oppinut vähän hölläämään ja antamaan armoa itselleni. Päätin jättää sen armottoman täydellisyyden tavoittelijan kesälomille ja mennä eteenpäin omana itsenäni virheineni ja puutteineni, mutta myös vahvuuksineni. 

Luokka on kaikkinensa oikein mukava. Oppilaita on paljon, mutta he jakaantuvat melko lailla tasan. Ja vaikka vilskettä riittää, niin pahuutta ja ilkeyttä luokassa ei ole. Tiukka joutuu olemaan ja joskus juttu karkaa käsistä, mutta silti nämä tuntuvat varsin viattomilta verrattuna joihinkin nelosluokkiin aimo loikan lähempänä Helsinkiä. Ei kuulu v-tä eikä p-tä, vaikka kuinka löisi varpaan kiveen. Muutenkaan ei olla heti kurkussa kiinni eikä nyrkit pystyssä. Juu, kyllä siellä kiusata osataan ja vaikka vasta kolmisen viikkoa on takana, niin jo on mietitty useampaan kertaan mitä toisen kunnioittaminen on ja miten luokkahenkeä rakennetaan ja mitkä asiat olivatkaan tärkeitä, että kaikilla olisi luokassa hyvä olla. Nuohan nyt on niitä perusasioita, joita kerrataan ja opetellaan jokaisessa luokassa vielä pitkään. 

Tästä siis lähtee syksyni käyntiin ja katsellaan miten se tässä etenee. Tämä kausi on itselleni todellinen haaste ja kasvun paikka. Kyseessä ei varsinaisesti ole sijaisuus, sillä en ole jonkun sijaisena, joka tulisi takaisin. Olen luokanopettajana ja vastaan tästä luokasta. Kun olen mennyt pidemmäksi aikaa sijaiseksi aiemmin, olen mennyt aina luokkaan, jossa on ensin aloittanut joku toinen ja jäänyt sitten pidemmälle lomalle erinäisistä syistä. Mutta nyt olenkin minä se, joka määrään marssitahdin. Teen tästä vuodesta itseni ja oppilaiden näköisen. Ja se antaa positiivista jännitystä tähän koko työhön. Taas jotain mitä en ole vielä tehnyt, mutta juuri nämä pitävät minut elossa ja antavat myös onnistumisen iloa. 

Kiitos, kun liityit seuraan ja toivottavasti pysyt mukana. :))