Neljä viikkoa on jo koulua käyty! Tuntuu toisaalta, että ikuisuus ja toisaalta, että juurihan tässä aloitettiin eikä vielä ole päästy mihinkään. No, onhan tässä jo opittu kaikenlaista, mutta paljon on ollut muuta ylimääräistäkin. 

Totesin tässä menneellä viikolla, että anteeksiantaminen voi olla melko hankalaa joillekin. Oman luokan tuntien lisäksi pidän liikuntaa  naapuriluokalle. Siellä oli sitten tilanne päällä tunnilla, joka jäi minulta näkemättä. Tunnin loputtua eräs tyttö tuli kertomaan, että hänen hyppyään oli buuattu ja kertoi kuka oli huutojen takana. Kun selvittelin tilannetta kyseisen henkilön ja tämän tytön kanssa, niin selkis, että tyttö, jota oli buuattu, oli kaksi vuotta sitten vääntänyt buuaajan sormea erittäinkin kipeästi. Onhan tuo iso asia, en sitä kiellä. Mutta onhan tilanteesta jo kaksi vuotta aikaa!!! Ja tilanne oli silloin selvitetty eikä isompaa vahinkoa ollut tullut. Joskus vain pyörittää näiden "ongelmien" kanssa päätä ja miettii kuinka paljon helpompaakin elämä voisi olla. Jos vain antaisi anteeksi ja unohtaisi. 

Sanonta aika parantaa haavat ei kyllä tunnu pätevän kovinkaan hyvin. Kun näitä pieniä ja isoja juttuja selvittelee, niin jatkuvasti nousee pintaan se, että "mutta se sanoi/teki mulle niin". Kun kysyn "milloin?", selviää, että viime vuonna, toissa vuonna, kauan sitten... 

Joo, eihän tämä ole vain lasten asia. Kyllähän me aikuiset olemme siitä mallina ja jos pidämme vihaa yllä emmekä anna anteeksi ja aina riitatilanteissa kaivamme kaikki vanhat asiat esiin, niin eihän se ole ihme, jos sitten lapsetkin. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä -sanotaan. Se lienee melko totta, joskin isot olemme me aikuiset. 

Puhuimme luokassa työrauhasta ja mahdollisista sanktioista. Eräs poika sanoi sitten "sä et varmaan tykkää meistä yhtään, ku me ei olla hiljaa". Hmm.. tuota samaa olen kuullut joskus toisaaltakin. Kysyin vasta kysymyksen. "Jos lapseni toimii vastoin antamaani ohjetta, mitä luulet, rakastanko vai enkö häntä sen jälkeen?" Poika vastasi "Et sillä hetkellä." Olin melko yllättynyt tuosta vastauksesta. Kerroin hänelle ja koko luokalle, että rakastan lastani ihan yhtä paljon tekipä hän mitä hyvänsä. Tekoista en aina pidä, mutta teko ja henkilö ovat kaksi eri asiaa. Samalla kerroin heille miten upeita lapsia he kaikki ovat, vaikka eivät aina hiljaa olekaan. Kukapa meistä käyttäytyisi aina niin kuin pitäisi ja oiisi parhaaksi. Mutta henkilöinä pidän heistä kaikista! Ja se on totta. Luokastani olen äärimmäisen kiitollinen. He ovat kerrassaan mahtavia, täynnä ajatuksia olevia lapsia, jotka pohtivat ja etsivät rajoja ja rakkautta. Etuoikeus olla heidän kanssaan. Toivon vain, että jokainen heistä saa kokea olemassa olonsa tärkeyttä ja persoonasa upeutta ja hyväksyntää myös kotona ja vapaa-ajalla lähipiirissä. Se, jos mikä on tärkeää. 

Tällaisin ajatuksin tällä viikolla.